keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Kohti tutkivaa työtapaa –opintojakson suoritus
Kasvatustieteen perusopintoihin kuuluvan Kohti tutkivaa työtapaa -opintojakson lähiopetuspäivät järjestettiin 17.9. ja 23.10.2008. Pääsin osallistumaan molempiin päiviin.
Kasvatus elämänkulussa –opintojakson suoritus
Kasvatustieteen perusopintoihin kuuluvan Kasvatus elämänkulussa -opintojakson lähiopetuspäivät järjestettiin 22.9. ja 17.10.2008. Pääsin osallistumaan molempiin päiviin.
Lähiopetuspäivään 22.9. liittyvä ennakkotehtävä oli kaksiosainen. Osassa 1 valitsin tarkemman tutustumisen kohteeksi Havighurstin kehitystehtäväteorian. Yhdenkaltaisuus oman elämäni kanssa oli hämmästyttävä. Aivan aidosti heräsin pohtimaan, onkohan minut kasvatettu (ainakin osittain) Havighurstin ajattelun mukaisesti. Osassa 2 arvioin Tero Jartin elokuvan Aapo keskushahmon yhtä keskeistä elämänvaihetta Daniel Levinsonin elämänkaariteorian näkökulmasta. Levinsonin malli, joka kuvaa elämää vakaiden vaiheiden ja siirtymien vuorotteluna, kuvaa Aapon elämää varsin hyvin, vaikka vuorotteluja ei hänen lyhyen elämänsä aikana kovin monta ehdi kertyäkään.
Lähiopetuspäivän aluksi kävimme läpi keskustelu- ja luentotyyppisesti eri oppimisvaikeuksia. Itse hämmästyin tiedosta, että niinkin suuri osa suomalaisista (20 %) kärsii jonkinasteisista oppimisvaikeuksista. Pohdimme myös tällaisen oppilaan tukemismuotoja ja –ratkaisuja. Tilanne on mielestäni haastava, sillä valtaosa ratkaisuista edellyttää jonkinlaista lisäresursointia. Resurssit ovat monta kertaa juuri se puuttuva lenkki.
Ennen lounastaukoa siirryimme käsittelemään elämänkaari- ja kehitysvaiheteorioita. Iltapäivällä jakauduimme viiteen ryhmään käsittelemään yksilön elämänvaiheita: lapsuus, nuoruus, varhainen aikuisuus, myöhäinen aikuisuus ja vanhuus. Pohdimme vaihekohtaisissa ryhmissä ko. ikäkauteen liittyviä kehitystehtäviä, siirtymiä, elämänkulun vaihetta ja oppimista. Tavoitteena oli noin tunnin pohdinnan jälkeen tuoda esille teoreettisia malleja, ikäkauteen liittyviä oppimiskysymyksiä sekä ikäkauden merkitystä koulutukselle. Ryhmä esitti oman tuotoksensa muille, minkä jälkeen käytiin opponointihenkinen jälkipuinti ennakkoon nimetyn ryhmän vetämänä. Itse kuuluin nelihenkiseen ryhmään, joka keskittyi ikäkauteen varhainen aikuisuus (23-35 vuotta). Ryhmäni opponoi ikäkautta nuoruus (16-22 vuotta).
Lähiopetuspäivän anti jäi mielestäni hieman laihemmaksi verrattuna esimerkiksi lähiopetuspäivään 19.9. Olisikohan tuntemuksen pääsyy se, että yksilön elämänkulkuun liittyvät asiat eivät välttämättä ole kovin eksakteja? Jotenkin vaikuttaa siltä, että tätä opintojaksoa pitää tarkastella rinnan opetusjakson Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri kanssa. Aiheina tulevat olemaan mm. yksilön sosiaalistuminen ja eri sukupolvien yhteiset kokemukset. Odotan mielenkiinnolla, miten saan ”paketoitua” nämä kaksi opintojaksoa pääkopassani yhteen.
Lähiopetuspäivää 17.10. varten tein etukäteen oppimistehtävän, jossa sovelsin suunnittelumielessä kahta erilaista oppimiskäsitystä erääseen perehdyttämiskoulutukseen. Huomaamattani tämä oppimistehtävä nousi päivän mittaan keskeiseen rooliin.
Päivän työskentely organisoitiin siten, että aluksi jakaannuttiin neljän hengen ryhmiin. Kukin ryhmän jäsen esitteli ryhmän sisällä omat opetussuunnitelmansa. Sen jälkeen ryhmä valitsi yhden suunnitelmakokonaisuuden jatkokäsittelyyn. Se tapahtui kahdeksan hengen ryhmässä, joka valitsi kahdesta esityksestä toisen koko osallistujajoukolle esitettäväksi. Koko joukolle esitettiin siten kaksi esitystä, joiden lopussa opponointiperiaatteella esitettiin ”suuri kysymys” oppimisesta.
Tekemäni oppimistehtävä eteni ”karsintakierrosten kautta finaaliin”. Sovelsin tehtävässäni kahta erilaista oppimiskäsitystä siten, että suunnittelin yhden kurssin opetuksen kahdella eri tavalla. Olin valinnut kurssiksi perehdyttämiskoulutuksen, joka on tarkoitus toteuttaa erään organisaation uudelle tuotantohenkilöstölle. Kyseessä on aito kehittämistilanne: toistuva yhden päivän pituinen perehdyttämiskoulutus sähköteknisen tuotteen valmistusosaamisen kasvattamiseksi. Valitsin tähän koulutukseen soveltuviksi oppimiskäsityksiksi behavioristisen ja kognitiivisen oppimiskäsityksen. Behavioristinen oppimiskäsitys oli perusteltu siitä syystä, että koulutuksen tilaaja on alun perin esittänyt koulutustarpeensa lähes täysin tähän oppimiskäsitykseen pohjautuen. Esitin vaihtoehtoisen suunnitelman soveltamalla kognitiiviseen oppimiskäsityksen periaatteita. Se täytti tässä tilanteessa mielestäni paremmin tehokkaamman oppimisen tarpeet.
Päivän keskeinen anti mielestäni oli tutustuminen muiden opiskelijoiden suunnitelmiin. Niihin olisi voinut tutustua jopa vielä kattavammin, sillä osa suunnitelmista jäi ryhmätyyppisen käsittelyn vuoksi läpikäymättä. Toki on ymmärrettävää, että aikataulun puitteissa on mahdotonta edetä siten, että kaikki opiskelijat voisivat tutustua kaikkiin suunnitelmiin. Varsinkin kahdeksan hengen ryhmässä käyty laborantin koulutus oli mielenkiintoinen. Humanistista oppimiskäsitystä soveltanut opetussuunnitelma sisälsi mielenkiintoisia yhteistoiminnallisia elementtejä, jotka toteutuessaan voisivat saada opiskelijoiden keskuudessa varsin onnistuneita oppimiskokemuksia. Sain siitä muutaman hyvä idean myös omiin suunnittelun alla oleviin tuotanto- ja sähkötekniikan laboratorioharjoituksiin.
Esitin omat suunnitelmani kolme kertaa päivän aikana. Sisällöllinen anti niistä jäi siten itselle rajalliseksi, ellei lasketa omien ajatuksien jalostumista ja kirkastumista toiston yhteydessä. Toivottavasti lähiopetuspäivään osallistuneet muut opiskelijat saivat jotakin hyödyllistä irti esityksistäni. Mielenkiintoinen oli myös viimeiseen esitykseeni kohdistunut suuri kysymys: kannattaako opiskelijalta kysyä, miten hän haluaa oppia? Kysymys oli oivallinen siinä mielessä, että se sisälsi itsessään vuorovaikutuksen elementin. Jos lähdetään siitä, että merkittävää oppimista ja taitojen syntymistä voi tapahtua myös todellisessa toiminnassa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, esitettyyn kysymykseen on vastattava myönteisesti. Näin juuri teinkin.
Lähiopetuspäivään 22.9. liittyvä ennakkotehtävä oli kaksiosainen. Osassa 1 valitsin tarkemman tutustumisen kohteeksi Havighurstin kehitystehtäväteorian. Yhdenkaltaisuus oman elämäni kanssa oli hämmästyttävä. Aivan aidosti heräsin pohtimaan, onkohan minut kasvatettu (ainakin osittain) Havighurstin ajattelun mukaisesti. Osassa 2 arvioin Tero Jartin elokuvan Aapo keskushahmon yhtä keskeistä elämänvaihetta Daniel Levinsonin elämänkaariteorian näkökulmasta. Levinsonin malli, joka kuvaa elämää vakaiden vaiheiden ja siirtymien vuorotteluna, kuvaa Aapon elämää varsin hyvin, vaikka vuorotteluja ei hänen lyhyen elämänsä aikana kovin monta ehdi kertyäkään.
Lähiopetuspäivän aluksi kävimme läpi keskustelu- ja luentotyyppisesti eri oppimisvaikeuksia. Itse hämmästyin tiedosta, että niinkin suuri osa suomalaisista (20 %) kärsii jonkinasteisista oppimisvaikeuksista. Pohdimme myös tällaisen oppilaan tukemismuotoja ja –ratkaisuja. Tilanne on mielestäni haastava, sillä valtaosa ratkaisuista edellyttää jonkinlaista lisäresursointia. Resurssit ovat monta kertaa juuri se puuttuva lenkki.
Ennen lounastaukoa siirryimme käsittelemään elämänkaari- ja kehitysvaiheteorioita. Iltapäivällä jakauduimme viiteen ryhmään käsittelemään yksilön elämänvaiheita: lapsuus, nuoruus, varhainen aikuisuus, myöhäinen aikuisuus ja vanhuus. Pohdimme vaihekohtaisissa ryhmissä ko. ikäkauteen liittyviä kehitystehtäviä, siirtymiä, elämänkulun vaihetta ja oppimista. Tavoitteena oli noin tunnin pohdinnan jälkeen tuoda esille teoreettisia malleja, ikäkauteen liittyviä oppimiskysymyksiä sekä ikäkauden merkitystä koulutukselle. Ryhmä esitti oman tuotoksensa muille, minkä jälkeen käytiin opponointihenkinen jälkipuinti ennakkoon nimetyn ryhmän vetämänä. Itse kuuluin nelihenkiseen ryhmään, joka keskittyi ikäkauteen varhainen aikuisuus (23-35 vuotta). Ryhmäni opponoi ikäkautta nuoruus (16-22 vuotta).
Lähiopetuspäivän anti jäi mielestäni hieman laihemmaksi verrattuna esimerkiksi lähiopetuspäivään 19.9. Olisikohan tuntemuksen pääsyy se, että yksilön elämänkulkuun liittyvät asiat eivät välttämättä ole kovin eksakteja? Jotenkin vaikuttaa siltä, että tätä opintojaksoa pitää tarkastella rinnan opetusjakson Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri kanssa. Aiheina tulevat olemaan mm. yksilön sosiaalistuminen ja eri sukupolvien yhteiset kokemukset. Odotan mielenkiinnolla, miten saan ”paketoitua” nämä kaksi opintojaksoa pääkopassani yhteen.
Lähiopetuspäivää 17.10. varten tein etukäteen oppimistehtävän, jossa sovelsin suunnittelumielessä kahta erilaista oppimiskäsitystä erääseen perehdyttämiskoulutukseen. Huomaamattani tämä oppimistehtävä nousi päivän mittaan keskeiseen rooliin.
Päivän työskentely organisoitiin siten, että aluksi jakaannuttiin neljän hengen ryhmiin. Kukin ryhmän jäsen esitteli ryhmän sisällä omat opetussuunnitelmansa. Sen jälkeen ryhmä valitsi yhden suunnitelmakokonaisuuden jatkokäsittelyyn. Se tapahtui kahdeksan hengen ryhmässä, joka valitsi kahdesta esityksestä toisen koko osallistujajoukolle esitettäväksi. Koko joukolle esitettiin siten kaksi esitystä, joiden lopussa opponointiperiaatteella esitettiin ”suuri kysymys” oppimisesta.
Tekemäni oppimistehtävä eteni ”karsintakierrosten kautta finaaliin”. Sovelsin tehtävässäni kahta erilaista oppimiskäsitystä siten, että suunnittelin yhden kurssin opetuksen kahdella eri tavalla. Olin valinnut kurssiksi perehdyttämiskoulutuksen, joka on tarkoitus toteuttaa erään organisaation uudelle tuotantohenkilöstölle. Kyseessä on aito kehittämistilanne: toistuva yhden päivän pituinen perehdyttämiskoulutus sähköteknisen tuotteen valmistusosaamisen kasvattamiseksi. Valitsin tähän koulutukseen soveltuviksi oppimiskäsityksiksi behavioristisen ja kognitiivisen oppimiskäsityksen. Behavioristinen oppimiskäsitys oli perusteltu siitä syystä, että koulutuksen tilaaja on alun perin esittänyt koulutustarpeensa lähes täysin tähän oppimiskäsitykseen pohjautuen. Esitin vaihtoehtoisen suunnitelman soveltamalla kognitiiviseen oppimiskäsityksen periaatteita. Se täytti tässä tilanteessa mielestäni paremmin tehokkaamman oppimisen tarpeet.
Päivän keskeinen anti mielestäni oli tutustuminen muiden opiskelijoiden suunnitelmiin. Niihin olisi voinut tutustua jopa vielä kattavammin, sillä osa suunnitelmista jäi ryhmätyyppisen käsittelyn vuoksi läpikäymättä. Toki on ymmärrettävää, että aikataulun puitteissa on mahdotonta edetä siten, että kaikki opiskelijat voisivat tutustua kaikkiin suunnitelmiin. Varsinkin kahdeksan hengen ryhmässä käyty laborantin koulutus oli mielenkiintoinen. Humanistista oppimiskäsitystä soveltanut opetussuunnitelma sisälsi mielenkiintoisia yhteistoiminnallisia elementtejä, jotka toteutuessaan voisivat saada opiskelijoiden keskuudessa varsin onnistuneita oppimiskokemuksia. Sain siitä muutaman hyvä idean myös omiin suunnittelun alla oleviin tuotanto- ja sähkötekniikan laboratorioharjoituksiin.
Esitin omat suunnitelmani kolme kertaa päivän aikana. Sisällöllinen anti niistä jäi siten itselle rajalliseksi, ellei lasketa omien ajatuksien jalostumista ja kirkastumista toiston yhteydessä. Toivottavasti lähiopetuspäivään osallistuneet muut opiskelijat saivat jotakin hyödyllistä irti esityksistäni. Mielenkiintoinen oli myös viimeiseen esitykseeni kohdistunut suuri kysymys: kannattaako opiskelijalta kysyä, miten hän haluaa oppia? Kysymys oli oivallinen siinä mielessä, että se sisälsi itsessään vuorovaikutuksen elementin. Jos lähdetään siitä, että merkittävää oppimista ja taitojen syntymistä voi tapahtua myös todellisessa toiminnassa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, esitettyyn kysymykseen on vastattava myönteisesti. Näin juuri teinkin.
Opetus ja oppiminen –opintojakson suoritus
Kasvatustieteen perusopintoihin kuuluvan Opetus ja oppiminen -opintojakson lähiopetuspäivät järjestettiin 20.8. ja 19.9.2008. Pääsin osallistumaan jälkimmäiseen lähiopetuspäivään.
Lähiopetuspäivän 20.8. orientoivassa tehtävässä muistelin merkityksellisimpiä oppimiskokemuksiani. Ne liittyivät Jyväskylän yliopiston Avance-johtamiskoulutukseen vuosina 2000-2001. Merkittävin oppimista koskeva löydökseni tähän koulutukseen liittyen oli se, että suunnitelmallinen opiskelu edellyttää tietoa tavoitteista ja lähtökohdista. Pitää päättää tavoitteista, suunnitella opiskelu ja käyttää hyväksi kaikkea, mitä koulutusohjelmassa on tarjolla: ideoita, ajatuksia ja malleja. Huomasin myös, että oppiminen ja asioiden sisäistäminen edellyttävät myös runsaasti vahvaa tahtoa.
En päässyt osallistumaan varsinaiseen lähiopetukseen 20.8., koska osallistuin samaan aikaan Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämään Reteaming-valmennukseen. Kyseessä oli varsin valaiseva ja jopa omaa asennemaailmaa ravisteleva kokemus.
Olin sopinut opintojakson opettajan kanssa etukäteen, että voin korvata poissaoloni tekemällä Kas 2B-tehtävistä osan 2 (Säljön teos ja analyysi sen pohjalta). Sovimme, että palautan sekä orientoivan tehtävän että tämän korvaavan tehtävän Opetus ja oppinen –opintojakson seuraavassa tapaamisessa 19.9.2008.
Korvaavassa tehtävässä tutustuin Roger Säljön kirjaan Oppimiskäytännöt – sosiokulttuurinen näkökulma, ja analysoin sen pohjalta aikaisempia arki-, työ- ja koulukokemuksiani. Säljön mukaan oppimista tapahtuu kaikissa inhimillisissä toiminnoissa. Oppiminen on täten kaiken inhimillisen toiminnan mahdollinen tulos, eikä sitä voida helposti yhdistää tiettyihin ympäristöihin tai toimintoihin, kuten kouluun tai opetukseen. Kun vertasin omaa kokemus- ja oppimistaustaani Säljön esittämään oppimisajatteluun, löysin niistä verrattoman runsaasti yhtymäkohtia.
Lähiopetuspäivän 19.9. aluksi palautin opettajalle sekä orientoivan että korvaavan tehtävän lähiopetuspäivän 20.8. osalta. Jälkeenpäin sain häneltä palautetta. Hänen mukaansa olin onnistunut kirjoittamaan merkityksellisestä oppimiskokemuksestani kiinnostavasti ja perusteellisesti. Poissaoloni 20.8. korvannut Säljön kirjasta tehty pohdinta sai myös palautetta opettajalta. Hänen mielestään parasta siinä oli teoksen annin soveltaminen omiin kokemuksiini. Tämänkaltainen ja yleensäkin oppilaan tuotoksiin ajatuksella paneutunut kommentointi lämmittää mieltä kovasti.
Lähiopetuspäivään 19.9. kuuluvat oppimistehtävät sain palautettua aikataulun mukaisesti. Tutustuin etukäteen eri oppimiskäsityksiin ja valitsin lisäksi sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen tarkemman pohdinnan ja tulkinnan kohteeksi. Varsinainen lähiopetuspäivän toteutus organisoitiin siten, että eri oppimiskäsitykset ja –teoriat käytiin pienryhmätyöskentelyllä läpi. Kukin ryhmä keskittyi yhteen oppimiskäsitykseen ja esitteli avainasiat muille neljälle ryhmälle. Päivän lopuksi ryhmien edustajat kokoontuivat ”väittelyhenkiseen” paneelikeskusteluun puolustamaan edustamansa oppimiskäsityksen ylivertaisuutta. Itse kuuluin ryhmään, joka pureutui konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen.
Päivän paras anti oli se, että eri oppimiskäsitykset saivat mielessäni ”lihaa luiden ympärille”. Samoin niiden välisiä eroja ja yhteneväisyyksiä onnistuimme yhteistyöllä tunnistamaan. Opettaja veti lyhyesti yhteen keskeiset pääkohdat kunkin oppimiskäsityksen esittelyn päätteeksi. Tämä vahvisti kokonaiskäsityksen muodostumista.
Päivän toteutustapa herätti mielessäni joitakin kysymyksiä. Mikä oli se pedagoginen ajatus/jippo, joka oli toteutustavan takana? Mieleeni tuli sosiokulttuurinen oppimiskäsitys, joka korostaa oppimista ja tietojen syntymistä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Samalla heräsin myös pohtimaan niitä tarvittavia valmiuksia ja tekijöitä, jotka mahdollistavat oppimisen tällaisessa yhteistoiminnallisessa tapahtumassa. Yksi keskeinen tekijä lienee positiivinen ja avoin ilmapiiri opiskelijoiden keskuudessa ja pienryhmissä.
Lähiopetuspäivän 20.8. orientoivassa tehtävässä muistelin merkityksellisimpiä oppimiskokemuksiani. Ne liittyivät Jyväskylän yliopiston Avance-johtamiskoulutukseen vuosina 2000-2001. Merkittävin oppimista koskeva löydökseni tähän koulutukseen liittyen oli se, että suunnitelmallinen opiskelu edellyttää tietoa tavoitteista ja lähtökohdista. Pitää päättää tavoitteista, suunnitella opiskelu ja käyttää hyväksi kaikkea, mitä koulutusohjelmassa on tarjolla: ideoita, ajatuksia ja malleja. Huomasin myös, että oppiminen ja asioiden sisäistäminen edellyttävät myös runsaasti vahvaa tahtoa.
En päässyt osallistumaan varsinaiseen lähiopetukseen 20.8., koska osallistuin samaan aikaan Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämään Reteaming-valmennukseen. Kyseessä oli varsin valaiseva ja jopa omaa asennemaailmaa ravisteleva kokemus.
Olin sopinut opintojakson opettajan kanssa etukäteen, että voin korvata poissaoloni tekemällä Kas 2B-tehtävistä osan 2 (Säljön teos ja analyysi sen pohjalta). Sovimme, että palautan sekä orientoivan tehtävän että tämän korvaavan tehtävän Opetus ja oppinen –opintojakson seuraavassa tapaamisessa 19.9.2008.
Korvaavassa tehtävässä tutustuin Roger Säljön kirjaan Oppimiskäytännöt – sosiokulttuurinen näkökulma, ja analysoin sen pohjalta aikaisempia arki-, työ- ja koulukokemuksiani. Säljön mukaan oppimista tapahtuu kaikissa inhimillisissä toiminnoissa. Oppiminen on täten kaiken inhimillisen toiminnan mahdollinen tulos, eikä sitä voida helposti yhdistää tiettyihin ympäristöihin tai toimintoihin, kuten kouluun tai opetukseen. Kun vertasin omaa kokemus- ja oppimistaustaani Säljön esittämään oppimisajatteluun, löysin niistä verrattoman runsaasti yhtymäkohtia.
Lähiopetuspäivän 19.9. aluksi palautin opettajalle sekä orientoivan että korvaavan tehtävän lähiopetuspäivän 20.8. osalta. Jälkeenpäin sain häneltä palautetta. Hänen mukaansa olin onnistunut kirjoittamaan merkityksellisestä oppimiskokemuksestani kiinnostavasti ja perusteellisesti. Poissaoloni 20.8. korvannut Säljön kirjasta tehty pohdinta sai myös palautetta opettajalta. Hänen mielestään parasta siinä oli teoksen annin soveltaminen omiin kokemuksiini. Tämänkaltainen ja yleensäkin oppilaan tuotoksiin ajatuksella paneutunut kommentointi lämmittää mieltä kovasti.
Lähiopetuspäivään 19.9. kuuluvat oppimistehtävät sain palautettua aikataulun mukaisesti. Tutustuin etukäteen eri oppimiskäsityksiin ja valitsin lisäksi sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen tarkemman pohdinnan ja tulkinnan kohteeksi. Varsinainen lähiopetuspäivän toteutus organisoitiin siten, että eri oppimiskäsitykset ja –teoriat käytiin pienryhmätyöskentelyllä läpi. Kukin ryhmä keskittyi yhteen oppimiskäsitykseen ja esitteli avainasiat muille neljälle ryhmälle. Päivän lopuksi ryhmien edustajat kokoontuivat ”väittelyhenkiseen” paneelikeskusteluun puolustamaan edustamansa oppimiskäsityksen ylivertaisuutta. Itse kuuluin ryhmään, joka pureutui konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen.
Päivän paras anti oli se, että eri oppimiskäsitykset saivat mielessäni ”lihaa luiden ympärille”. Samoin niiden välisiä eroja ja yhteneväisyyksiä onnistuimme yhteistyöllä tunnistamaan. Opettaja veti lyhyesti yhteen keskeiset pääkohdat kunkin oppimiskäsityksen esittelyn päätteeksi. Tämä vahvisti kokonaiskäsityksen muodostumista.
Päivän toteutustapa herätti mielessäni joitakin kysymyksiä. Mikä oli se pedagoginen ajatus/jippo, joka oli toteutustavan takana? Mieleeni tuli sosiokulttuurinen oppimiskäsitys, joka korostaa oppimista ja tietojen syntymistä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Samalla heräsin myös pohtimaan niitä tarvittavia valmiuksia ja tekijöitä, jotka mahdollistavat oppimisen tällaisessa yhteistoiminnallisessa tapahtumassa. Yksi keskeinen tekijä lienee positiivinen ja avoin ilmapiiri opiskelijoiden keskuudessa ja pienryhmissä.
Vespan lähijakso 15.-16.9.2008
Maanantaina 15.9.2008 kävimme läpi, missä mennään kesän jälkeen. Päivityksen jälkeen kuulimme asiantuntijaluennon aiheesta oppimisen kohde. Ennen lounasta pidimme tiimitauon. Lisäksi kuulimme tutkivasta ja kehittävästä työotteesta sekä AOKK:n hankkeista. Iltapäivällä tutustuimme lisää tutkivaan oppimiseen ja sitä tukevaan verkkopohjaiseen FLE3-kehitysympäristöön.
Tiistaina 16.9.2008 aamupäivällä ohjelmassa oli opinnoissa suunnistautumista, tiimien työskentelyä ja ohjauskeskusteluja. Iltapäivällä järjestettiin välineklinikka. Päivän päätteeksi kuulimme asiantuntijaluennon aiheesta Ohjaus.
Tiistaina 16.9.2008 aamupäivällä ohjelmassa oli opinnoissa suunnistautumista, tiimien työskentelyä ja ohjauskeskusteluja. Iltapäivällä järjestettiin välineklinikka. Päivän päätteeksi kuulimme asiantuntijaluennon aiheesta Ohjaus.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Opetus- ja ohjauskokonaisuuden suunnitelma, pohdintaosio
Ammattipedagogisiin opintoihini kuuluvaan Ammatillinen opettaja ohjaajana –opintokokonaisuuden pohdintaosioon (tehtävä 2A) liittyen valitsin blogikirjoitukseni pohjaksi OPH:n raportin Ohjaus näyttötutkintoprosessissa - AiHe-projektin tuloksia (2006). Erityisen huomion kohteena olivat artikkelit 1) Pasanen, H. Ohjaus näyttötutkinnoissa ja 2) Vuolle-Salonen, M. Ohjaus näyttötutkintoprosessissa. Katsoin lisäksi myös Moodle-ympäristössä Hannu Kotilan OPS-videon. Raportti ja video käsittelivät hieman eri asioita. Tässä kirjoituksessani painotan ohjausta, joten sen vuoksi painotus on OPH:n raportin analysoinnissa. Toisaalta Hannu Kotila esittää ansiokkaasti luennossan opetussuunnitelman jäsennykseen, malleihin ja hyödyntämiseen liittyviä näkökohtia. Keskeinen löydökseni hänen esityksestään oli se, että opetussuunitelma voi olla keskeinen oppilaitoksen uudistamisen ja kehittämisen väline (jopa strategiatyöskentelyä vaikuttavampi). Varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kommentti!
OPH:n raportissa esitetään AiHe-projektin tuloksia. Kyseessä on projekti, jossa kuuden vuoden ajan kehitettiin näyttötutkintotoiminnan laatua javaikuttavuutta henkilökohtaistamisen avulla. Pasanen tarkastelee artikkelissaan ohjausta ammattilaisuutena, ohjausympäristöä ja –kontekstia, ohjausta vuorovaikutuksena sekä ohjauksen välineitä ja prosesseja. Keskeisenä löydöksenä hän tunnistaa useita ohjauksen malleja, joista voidaan ottaa oppia käytännön tasolla. Toisaalta hän esittää huolensa siitä, että näyttötutkintojen järjestäjien välille on muodostunut eroja ohjauspalvelujen laadukkuudessa. Keskeinen kysymys on, miten varmistetaan opettajien ja ohjaajien tukeminen niin, etteivät he jää jälkeen ohjausosaamisesta.
Vuolle-Salosen artikkeli käsittelee ohjaustyötä. Hän toteaa ohjaustyön vaativaksi, koska kyse on loppujen lopuksi ohjaajan ja oppijan välisestä vuorovaikutussuhteesta, joka toimiakseen vaatii aitoa molemminpuolista luottamuksellisuutta, avoimuutta ja kunnioitusta. Vuolle-Salonen listaa opettajalle uusia vaatimuksia. Substanssin hallinnan ja pedagogisen osaamisen lisäksi opettajan tulisi olla sosiaalisesti taitava ja aidosti kiinnostunut tutkinnon suorittajista ja työelämän edustajista yhteistyökumppaneina.
Pasanen ja Vuolle-Salonen vaikuttavat olevan yhteistä mieltä siitä, että jokainen opettaja voi kehittää ohjaamistaitojaan. Laadukkaalla ohjauksella rohkaistaan oppijaa alkuun, motivoidaan ja kannustetaan eteenpäin, lisätään tarvittaessa itseohjautuvuutta sekä sitoutetaan tutkinnon suorittamiseen. Pasanen ja Vuolle-Salonen ovat artikkeleissaan kuvanneet mielestäni ansiokkaasti näyttötutkintoprosessia yksilön näkökulmasta ja henkilökohtaistamisprosessin osuutta siinä. Keskeinen viesti on, että asiakaslähtöinen ohjaus ja neuvonta ovat keskeisiä työmuotoja henkilökohtaistamisessa. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Mitä ohjauksen asiantuntijuus tarkoittaa käytännössä? Millaisia ohjaus- ja neuvontataitoja tarvitaan eri ohjaustilanteissa ja miten niitä voi kehittää? Näihin kysymyksiin raportista ei juuri löydy vastauksia.
Itse löysin tähän mielenkiintoiseen aiheeseen lisävalaistusta Jussi Onnismaan kirjasta Ohjaus- ja neuvontatyö (Gaudeamus 2007). Etenkin sen liitteessä esitetty jäsennys ohjausosaamisesta on erittäin konkreettinen ja valaiseva. Siinä jaetaan ohjaajilta edellytettävät taidot ydin- ja erikoisosaamiseen. Ydinosaamiseen kuuluvat sellaiset tiedot, suhtautumistavat ja taidot, joita edellytetään kaikilta ohjauksessa työskenteleviltä. Erikoisosaamiseen kuuluvat omassa toimintaympäristössä tai eri asiakasryhmien neuvonnassa tai ohjaamisessa tarvittavat tiedot, suhtautumistavat ja taidot. Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän jäsennykseen, josta vastaa kansainvälinen ohjausalan järjestö IAEGV (International Association for Educational and Vocational Guidance). Myös termien ja käsitteiden suomennos on varsin hyvin onnistunut. Onnismaa käsittelee kirjassaan myös käsitteitä tiedotus, neuvonta ja ohjaus, jotka kietoutuvat usein käytännön ohjaustilanteissa toisiinsa. Hän esittää toimivilta vaikuttavia vinkkejä, kuinka ohjaaja voi oppia tunnistamaan, millainen toimintatapa voi parhaiten auttaa ohjattavaa kussakin tilanteessa. Olen sitä mieltä, että tämän tyyppinen konkretiaan pureutuva kirjallisuus auttaa ohjaajia kehittymään työssään kaikkein parhaiten tietenkin itse ohjaus- ja neuvontatyön tekemisen rinnalla.
OPH:n raportissa esitetään AiHe-projektin tuloksia. Kyseessä on projekti, jossa kuuden vuoden ajan kehitettiin näyttötutkintotoiminnan laatua javaikuttavuutta henkilökohtaistamisen avulla. Pasanen tarkastelee artikkelissaan ohjausta ammattilaisuutena, ohjausympäristöä ja –kontekstia, ohjausta vuorovaikutuksena sekä ohjauksen välineitä ja prosesseja. Keskeisenä löydöksenä hän tunnistaa useita ohjauksen malleja, joista voidaan ottaa oppia käytännön tasolla. Toisaalta hän esittää huolensa siitä, että näyttötutkintojen järjestäjien välille on muodostunut eroja ohjauspalvelujen laadukkuudessa. Keskeinen kysymys on, miten varmistetaan opettajien ja ohjaajien tukeminen niin, etteivät he jää jälkeen ohjausosaamisesta.
Vuolle-Salosen artikkeli käsittelee ohjaustyötä. Hän toteaa ohjaustyön vaativaksi, koska kyse on loppujen lopuksi ohjaajan ja oppijan välisestä vuorovaikutussuhteesta, joka toimiakseen vaatii aitoa molemminpuolista luottamuksellisuutta, avoimuutta ja kunnioitusta. Vuolle-Salonen listaa opettajalle uusia vaatimuksia. Substanssin hallinnan ja pedagogisen osaamisen lisäksi opettajan tulisi olla sosiaalisesti taitava ja aidosti kiinnostunut tutkinnon suorittajista ja työelämän edustajista yhteistyökumppaneina.
Pasanen ja Vuolle-Salonen vaikuttavat olevan yhteistä mieltä siitä, että jokainen opettaja voi kehittää ohjaamistaitojaan. Laadukkaalla ohjauksella rohkaistaan oppijaa alkuun, motivoidaan ja kannustetaan eteenpäin, lisätään tarvittaessa itseohjautuvuutta sekä sitoutetaan tutkinnon suorittamiseen. Pasanen ja Vuolle-Salonen ovat artikkeleissaan kuvanneet mielestäni ansiokkaasti näyttötutkintoprosessia yksilön näkökulmasta ja henkilökohtaistamisprosessin osuutta siinä. Keskeinen viesti on, että asiakaslähtöinen ohjaus ja neuvonta ovat keskeisiä työmuotoja henkilökohtaistamisessa. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Mitä ohjauksen asiantuntijuus tarkoittaa käytännössä? Millaisia ohjaus- ja neuvontataitoja tarvitaan eri ohjaustilanteissa ja miten niitä voi kehittää? Näihin kysymyksiin raportista ei juuri löydy vastauksia.
Itse löysin tähän mielenkiintoiseen aiheeseen lisävalaistusta Jussi Onnismaan kirjasta Ohjaus- ja neuvontatyö (Gaudeamus 2007). Etenkin sen liitteessä esitetty jäsennys ohjausosaamisesta on erittäin konkreettinen ja valaiseva. Siinä jaetaan ohjaajilta edellytettävät taidot ydin- ja erikoisosaamiseen. Ydinosaamiseen kuuluvat sellaiset tiedot, suhtautumistavat ja taidot, joita edellytetään kaikilta ohjauksessa työskenteleviltä. Erikoisosaamiseen kuuluvat omassa toimintaympäristössä tai eri asiakasryhmien neuvonnassa tai ohjaamisessa tarvittavat tiedot, suhtautumistavat ja taidot. Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän jäsennykseen, josta vastaa kansainvälinen ohjausalan järjestö IAEGV (International Association for Educational and Vocational Guidance). Myös termien ja käsitteiden suomennos on varsin hyvin onnistunut. Onnismaa käsittelee kirjassaan myös käsitteitä tiedotus, neuvonta ja ohjaus, jotka kietoutuvat usein käytännön ohjaustilanteissa toisiinsa. Hän esittää toimivilta vaikuttavia vinkkejä, kuinka ohjaaja voi oppia tunnistamaan, millainen toimintatapa voi parhaiten auttaa ohjattavaa kussakin tilanteessa. Olen sitä mieltä, että tämän tyyppinen konkretiaan pureutuva kirjallisuus auttaa ohjaajia kehittymään työssään kaikkein parhaiten tietenkin itse ohjaus- ja neuvontatyön tekemisen rinnalla.
Kasvatustieteen perusopintoja elokuussa
Osallistuin Johdatus kasvatustieteisiin -opintojakson viimeiseen lähipäivään 21.8.2008. Lähipäivän aikana käytiin läpi tehtävän Kas 1A:n satoa ja pohdittiin käsitteitä kasvatus, opetus, koulutus ja sivistys. Seuraavana oli vuorossa opintojakso Opetus ja oppiminen. En päässyt osallistumaan ensimmäiseen lähipäivään, vaan olen sopinut sen korvaamisesta tutustumalla itsenäisesti Roger Säljön kirjoittamaan kirjaan Oppimiskäytännöt - sosiokulttuurinen näkökulma (WSOY 2001). Tarkoitukseni on analysoida sen pohjalta aikaisempia arki-, työ- ja koulukokemuksiani. Pyrin palauttamaan analyysini toisen lähipäivän yhteydessä 19.9.2008.
tiistai 5. elokuuta 2008
Ensimmäiset oppimistehtävät palautettu
Kasvatustieteen perusopintoihin kuuluvien oppimistehtävien osalta palautin tänään ensimmäiset tehtävät. Olin seurannut joukkotiedotusvälineitä 23.5.2008-1.6.2008, ja kokosin yhteen otsikot, jotka liittyivät ammatilliseen koulutukseen ja aikuiskoulutukseen. Tarkemman pohdiskelun kohteeksi valitsin nuorten opinto-ohjauksen kehittämistarpeet. Toinen tehtäväni sisälsi arvion väitöskirjatutkimuksesta, joka käsittelee työssäoppimista tarkasteltuna ammatillisen aikuiskoulutuksen ja työelämän näkökulmasta. Kolmanneksi syvennyin yleisellä tasolla kasvatustieteelliseen tutkimukseen ja alan toimijoihin. Käytin apuna internetiä ja kesälomalla lukemiani alan teoksia, mm. Rinteen, Kivirauman ja Lehtisen kirjoittamaa kirjaa Johdatus kasvatustieteisiin (2005). Saapa nähdä, millaista palautetta saan opettajilta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)